Syksyn ylioppilaan puhe, Emmi Romppanen

Mi­nul­le on suo­tu suu­ri kun­nia pi­tää tä­nään yli­op­pi­laan puhe, toi­von­kin edus­ta­va­ni sil­lä mei­tä kaik­kia, syk­syn 2024 yli­oppi­lai­ta. 

Mat­kam­me Sa­von­lin­nan Ly­se­on lu­ki­os­sa on nyt tul­lut pää­tök­seen. Tä­nään saam­me pai­naa val­ko­la­kit pää­häm­me, uu­ras­tuk­sen mer­kik­si. Tätä päi­vää olem­me odot­ta­neet kuin kuu­ta nou­se­vaa ja uh­ran­neet sen eteen suun­nat­to­mas­ti ko­vaa työ­tä. Ke­vääl­lä juh­lis­tim­me ys­tä­vi­äm­me, ikä­to­ve­rei­tam­me, kun he pai­noi­vat la­kit pää­hän­sä. Nyt, vih­doin ja vii­mein, on myös mei­dän vuo­rom­me. Vaik­ka sei­som­me­kin tääl­lä tä­nään yh­des­sä, la­kit tiu­kas­ti pää­hän pai­net­tui­na, on mei­dän jo­kai­sen tie tä­hän pis­tee­seen ol­lut eri­lai­nen. 

Kun saa­vuim­me Ly­se­on mä­el­le en­sim­mäis­tä ker­taa, tun­tui kaik­ki uu­del­ta, isol­ta ja ehkä myös hie­man pe­lot­ta­val­ta. Olim­me ko­ro­nan run­te­le­mia, pie­niä ih­mi­siä suu­res­sa maa­il­mas­sa. Olim­me elä­neet ylä-aste­vuo­tem­me epä­var­muu­des­sa, tie­dot­to­mi­na tu­le­vas­ta. En­sim­mäis­tä lu­ki­o­vuot­tam­me tah­dit­ti in­nos­tus uu­sis­ta asi­ois­ta ja ys­tä­vyys­suh­teis­ta. Ky­se­lim­me jat­ku­vas­ti tu­to­reil­tam­me mil­loin pi­det­täi­siin en­sim­mäi­set lu­ki­o­bi­leet. Odo­tim­me malt­ta­mat­to­mi­na tu­le­via vuo­sia, Wan­ho­jen tans­se­ja, penk­ka­rei­ta ja mui­ta lu­ki­o­ajan mer­kit­tä­viä ta­pah­tu­mia. Toi­saal­ta mei­tä vai­no­si myös epä­var­muus, opis­kel­ta­vat asi­at vai­keu­tui­vat, em­me­kä pär­jän­neet niin hel­pol­la, mi­hin olim­me ehkä tot­tu­neet. Pian huo­ma­sim­me­kin ole­vam­me jo lu­ki­on toi­sel­la vuo­si­kurs­sil­la, aloi­tim­me Wan­ho­jen tans­sien har­joi­tuk­set, os­te­lim­me mek­ko­ja ja pu­ku­ja. Vii­mein koit­ti päi­vä, mis­tä olim­me haa­veil­leet. Meis­tä tuli kou­lun van­him­pia, ja tans­sim­me sen kun­ni­ak­si Wan­ho­ja. Päi­vä oli täyn­nä upei­den pu­ku­jen lois­tet­ta ja unoh­tu­mat­to­mia ko­ke­muk­sia.

Syk­syl­lä olim­me­kin jo abe­ja, kak­si vuot­ta kou­lua oli ku­lu­nut sil­män­rä­päyk­ses­sä. Kir­joi­tuk­set lä­he­ni­vät ko­vaa vauh­tia, stres­si ja pai­neet al­koi­vat ka­saan­tua. Val­mis­tau­duim­me kaik­ki kir­joi­tuk­siin omal­la ta­val­lam­me, osa aloit­ti lu­ke­mi­sen jo hy­vis­sä ajoin, osa jät­ti sen vä­hem­mäl­le. Kun as­te­lim­me sa­liin en­sim­mäis­tä ker­taa, jän­nit­ti se mei­tä kaik­kia. Ei vain koe, vaan koko ti­lai­suus tun­tui pe­lot­ta­val­ta. Sii­tä­kin kui­ten­kin sel­vi­sim­me, teim­me par­haam­me ja se riit­ti. Ke­vääl­lä juh­lis­tim­me luku­lo­man al­ka­mis­ta penk­ka­reil­la, yht­äk­kiä  olim­me ne, joi­ta olim­me ka­deh­ti­neet kun kat­se­lim­me penk­ka­ri­a­je­lua pie­ni­nä pe­rus­kou­lu­lai­si­na. 

Lu­kio kas­vat­ti mei­tä hur­jas­ti. Kas­voim­me op­pi­lai­na, ys­tä­vi­nä, lap­si­na, mut­ta en­nen kaik­kea, kas­voim­me ih­mi­si­nä. Nyt edes­säm­me on ai­kui­suus, ja mei­dän täy­tyy to­den te­ol­la poh­tia, mitä tu­le­vai­suu­del­ta ha­lu­am­me. Jat­kam­me mat­kaam­me eri suun­tiin, lu­kio ajan muis­tot kui­ten­kin säi­ly­vät mie­les­säm­me vie­lä pit­kään. 

Vaik­ka olen hel­pot­tu­nut sii­tä, että urak­ka on vii­mein ta­pu­tel­tu, on mie­li sil­ti hai­kea. Ha­lu­an kiit­tää men­neis­tä vuo­sis­ta tei­tä kaik­kia. Opet­ta­jia, jot­ka jak­soi­vat pää­häm­me ta­koa uu­sia asi­oi­ta, vaikk­ei aina hu­vit­ta­nut opis­kel­la. lman tei­tä, emme sei­soi­si tääl­lä tä­nään yli­op­pi­las­to­dis­tus kä­sis­säm­me. Kii­tos opoil­le, kun oh­ja­sit­te mei­tä lä­hem­mäk­si tu­le­vai­suut­ta. Teil­tä olem­me saa­neet kor­vaa­ma­ton­ta tu­kea niin lu­ki­o­ajan haas­teis­sa, kuin tu­le­vai­suu­den ah­dis­tuk­ses­sa. Kii­tos ryh­män­oh­jaa­jat.  Kii­tos reh­to­ril­le sekä muul­le kou­lun hen­ki­lö­kun­nal­le. Kii­tos van­hem­mat ja muut lä­hei­set, kun olet­te pus­ke­neet mei­tä elä­mäs­sä eteen­päin, kas­vat­ta­neet mei­dät huo­lel­la ja rak­kau­del­la, ja tar­jon­neet tu­kea ai­kui­suu­den kyn­nyk­sel­lä. Eri­tyi­ses­ti ha­lu­an kiit­tää tei­tä, yli­op­pi­laat. Saat­te jo­kai­nen olla yl­pei­tä it­ses­tän­ne, kun juh­lit­te val­mis­tu­mis­tan­ne. Kii­tos yh­tei­sis­tä vuo­sis­ta ja unoh­tu­mat­to­mis­ta ko­ke­muk­sis­ta, en­nen kaik­kea on­nea ja me­nes­tys­tä tu­le­vaan. 

Kii­tos!