Ylioppilaan puhe Henriikka Hassinen

Ar­voi­sa juh­la­väki: ar­von van­hem­mat ja huol­ta­jat, kou­lun hen­ki­lö­kun­ta; ar­von reh­to­ri ja opet­ta­jat, siis­ti­jät ja keit­tä­jät ja vii­mei­sek­si mutt­ei vä­häi­sim­mäk­si uu­det yli­op­pi­laat.

Voi­sin olet­taa, että voim­me kaik­ki yh­des­sä to­de­ta ai­na­kin yh­den fak­tan täs­tä ih­meel­li­ses­tä maa­il­mas­tam­me: aika ku­luu to­del­la no­pe­as­ti. Van­hem­pam­me saat­ta­vat pu­hua lap­suu­tem­me ta­pah­tu­mis­ta kuin ne oli­si­vat ta­pah­tu­neet ei­len. En­sin opim­me hen­git­tä­mään, kat­se­le­maan ja tut­ki­maan ym­pä­ris­töäm­me. Ryö­mim­me ja pyö­rim­me lat­ti­oil­la, kun­nes ajan ku­lu­es­sa opim­me kont­taa­mi­sen kaut­ta kä­ve­le­mään. Ja ne pie­net het­ket, en­sim­mäi­set as­ke­leet il­man tu­kea, en­sim­mäi­set sa­nat, hy­myt, nau­rut ja hu­vit­ta­vat lap­sen lau­sah­duk­set, nii­tä muis­tel­laan jo­kai­ses­sa suku­juh­las­sa vuo­des­ta toi­seen.

Kou­lu­po­lun al­ka­es­sa kir­joi­tus ja luku­tai­to kart­tui ja pol­ku yh­teis­kun­nan jä­se­nek­si avau­tui. Tun­tuu kuin vas­ta ei­len oli­sin itse sol­mi­nut ken­gän­nau­ho­ja­ni ja val­mis­tau­tu­nut läh­te­mään en­sim­mäi­sel­le luo­kal­le, en­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä­ni. Leik­ki­nyt kou­lun pi­hal­la ja juos­sut pari­jo­noon suur­ten puis­ten ovien eteen val­mii­na al­ka­vil­le oppi­tun­neil­le, tie­don ja­non pa­la­es­sa sil­mis­säin. Mut­ta nyt ne ajat ovat men­neet ja sei­son­kin jo täs­sä, tei­dän edes­sän­ne ar­von juh­la­väki .

Tu­tut ys­tä­vät ja luok­ka­ka­ve­rit, kir­kon­rot­ta ja 10 tik­kua lau­dal­la vaih­tu­vat het­kes­sä tei­ni­angs­tin sä­vyt­tä­mään ylä­as­tee­seen. Ka­pi­noin­ti, tun­tei­den vir­ta ja halu ai­kuis­tua niin no­pe­as­ti. Muis­tan aina sen päi­vän jona pe­rus­kou­lun ovet sul­keu­tui­vat vii­meis­tä ker­taa ta­ka­na­ni ja sol­ju­va vir­ta op­pi­lai­ta kir­ma­si kesä­lai­tu­mil­le. Tut­tu kou­lu­ym­pä­ris­tö ja ne tu­tut kas­vot käy­tä­vil­lä ja opet­ta­jat, jot­ka oli­vat saa­neet mei­tä vuo­sia sie­tää oli­vat vaih­tu­mas­sa uu­teen ja tun­te­mat­to­maan… Ja niin… ke­sän lo­put­tua sei­soin­kin jo uu­den oven edes­sä.

Vana puna­hup­pa­ri­sia tuu­to­rei­ta oh­jeis­ti mei­dät uu­siin pe­rus­ryh­miim­me ja kul­jet­ti­vat mei­tä kou­lun sil­loin sok­ke­loi­sil­ta tun­tu­nei­den käy­tä­vien läpi. Veik­kai­sin, että jo­kai­nen meis­tä sil­loi­sis­ta lu­ki­on nuo­rim­mis­ta oli yhtä hu­kas­sa kuin mi­nä­kin, mut­ta kuu­kau­sien ku­lu­es­sa käy­tä­vät ja luo­kat aset­tui­vat kuin kar­tak­si pää­häm­me. Van­hois­ta ja uu­sis­ta tut­ta­vuuk­sis­ta muok­kau­tui läpi lu­ki­on ja ehkä tu­le­vai­suu­den­kin kes­tä­viä ys­tä­vyys­suh­tei­ta. Iloa, nau­rua ja sisä­pii­rin vit­se­jä. Tun­neil­la opis­ke­lim­me yh­des­sä ja vii­mei­set lap­suus­vuo­tem­me var­tuim­me yh­des­sä nuo­rik­si ai­kui­sik­si. “Laa­duk­kai­den sa­no­jen”-vir­ta, ma­te­ma­tii­kan mah­dot­to­mil­ta tun­tu­vat kaa­vat, van­ho­jen tans­sien ryt­mik­käät mu­sii­kit ja tah­dis­sa kul­ke­vat as­ke­leet, kou­lun jäl­kei­set lau­ta­peli ja kort­ti het­ket ja len­to­pal­lo in­tois­ten pe­lai­lu kou­lum­me lii­kun­ta­sa­lis­sa liki kah­den vuo­den ajan on tul­lut nyt pää­tök­seen­sä.

Toi­nen vuo­si lu­ki­os­sa päät­tyi. Kesä­lo­mai­lu ja va­paa-aika sai­vat jää­dä si­vuun, kun kesä­työt ja syk­syn kir­joi­tuk­siin lu­ke­mi­nen rai­va­si­vat tien­sä elä­miim­me. Tun­te­ja ja päi­viä ne­nät kiin­ni kir­jas­sa tuot­ti kui­ten­kin tu­lok­sen­sa, olem­me­han tääl­lä tä­nään on­nis­tu­mi­ses­tam­me to­dis­tee­na. Kir­joi­tus­sa­liin en­sim­mäis­tä ker­taa as­tu­mi­nen tun­tui jär­kyt­tä­väl­tä, ve­ren ko­hi­na kor­vis­sa ja syke heit­tä­mäl­lä lä­hem­pä­nä sa­taa­viit­tä­kym­men­tä le­vos­sa. Eväs­pus­sien ra­pi­naa, joku ys­kii toi­sel­la puo­lel­la sa­lia. On­nis­tu­mi­sen itku suo­ri­tuk­sen jäl­keen, ja pa­rin päi­vän pääs­tä uu­des­taan sa­liin is­tu­maan. Ja syk­syn kir­joi­tus­ten ol­les­sa vih­doin ohi saim­me lu­van hen­gäh­tää ja suun­na­ta kat­seem­me koh­ti tu­le­vaa ke­vät­tä.

Ke­vät toi tul­les­saan niin ker­rok­sen val­kois­ta lun­ta kuin la­ka­noi­ta­kin, joil­le tai­tei­lim­me aja­tuk­sem­me. Kuin elo­kuva­tuo­tan­to tuot­ti­vat ikä­luok­kam­me meil­le abi­vi­de­on, ja abi­leh­ti­kin val­mis­tui no­pe­am­min kuin Kaup­pa­lin­nan pur­ku. Ja niin kaik­ki kuu­kau­sien työ ja val­mis­te­lu joh­ti yh­teen päi­vään, penk­ka­rei­hin. Kaik­ki val­mis­te­lu ja työ yh­dis­tet­ty­nä tun­tei­hin, jota vie­tim­me kurs­seil­la ja tun­tei­hin, jot­ka käy­tim­me opis­kel­len kir­joi­tet­ta­via ai­nei­ta ei­vät men­neet huk­kaan.

Abis­hows­sa as­te­lim­me kuin it­se­näi­syys­päi­vän juh­la­vas­taan­o­tol­le, asui­hin pu­et­tui­na. Ri­pus­tim­me la­ka­nat re­kan kup­pee­seen ja aloi­tim­me mat­kam­me koh­ti luku­lo­maa ja vii­mei­siä kir­joi­tuk­sia. Kir­joi­tus­sa­liin as­te­le­mi­nen tun­tui jo tu­tul­ta ja nor­maa­lil­ta. Aa­mul­la eväät läpi­nä­ky­viin ra­si­oi­hin ja pus­sei­hin, au­toon ja auto park­kiin ja niin edel­leen puku­huo­neen kaut­ta omal­le pai­kal­le odot­ta­maan ko­et­ta. Sil­män­rä­päyk­ses­sä kir­joi­tuk­set oli­vat­kin jo ohi ja jän­ni­tys tu­lok­sis­ta sai al­kun­sa. Sa­mas­sa saim­me an­sait­se­mam­me lo­man liki kol­men vuo­den ura­koin­nin jäl­keen. Tu­los­ten jul­kai­su­päi­vän aa­mu­na kat­soin Wil­maan ja siel­lä se nä­kyi, mi­nus­ta tuli yli­op­pi­las, ku­ten meis­tä muis­ta­kin.

Ar­voi­sa juh­la­väki: van­hem­mat ja huol­ta­jat, reh­to­ri, sekä kou­lum­me hen­ki­lö­kun­ta … unoh­ta­mat­ta tätä tuo­rei­den yli­op­pi­lai­den ri­viä. Kii­tos yh­tei­sis­tä vuo­sis­ta, kii­tos opeis­ta ja mah­dol­li­suuk­sis­ta, kii­tos oh­jauk­ses­ta ja avus­ta, kii­tos yleis­si­vis­tyk­ses­tä ja tie­dois­ta, kii­tos ruo­as­ta, hoi­vas­ta ja siis­tey­des­tä, kii­tos haus­kois­ta het­kis­tä ja muis­tois­ta, kii­tos läs­nä­o­los­ta.

Ol­kaam­me yl­pei­tä ke­vään 2024 yli­op­pi­laat, tätä päi­vää, jona la­kin alta voim­me suun­na­ta kat­seem­me koh­ti ala­ti avar­tu­vaa maa­il­maa olem­me odot­ta­neet.

Kii­tos.