Novellikilpailun voitto Lyseolle

Kir­ja­kaup­pa Knut Pos­sen vuo­sit­tain Sa­von­lin­nan lu­ki­oil­le jär­jes­tä­män no­vel­li­kil­pai­lun voit­ti tänä vuon­na Ly­se­on en­sim­mäi­sen vuo­si­kurs­sin opis­ke­li­ja Outi Kar­hu. On­nit­te­lut Ou­til­le! Kir­joit­ta­jan lu­vall­la jul­kai­sem­me no­vel­lin vuo­si­ker­to­muk­ses­sam­me.

Sisu, sauna ja susiraja

Lumi sa­toi maa­han pai­na­vi­na, mär­ki­nä hiu­ta­lei­na, jot­ka kas­te­li­vat sota­pu­vut ja pääs­sä kei­nu­vat ky­pä­rät ja kar­va­la­kit. Mies­ten kal­jut, ki­ha­rat, puo­li­pit­kät ja ly­hy­et kuon­ta­lot. La­pa­set ja huo­pa­tos­sut. Oli yl­lät­tä­vän kyl­mä, vaik­ka läm­pö­mit­ta­ri ei hi­po­nut­kaan kuin ni­pin na­pin mii­nus­as­tei­ta. Tuu­li toi mu­ka­naan jää­tä­vää il­maa idäs­tä, mikä kyl­myy­des­sään tun­tui jopa tap­pa­vam­mal­ta kuin itse vi­hol­li­nen. Kuin rys­sä.

Luut­nant­ti Ry­hä­nen, pit­kän­puo­lei­nen, reh­ti mies, jon­ka ma­ta­la ääni kuu­los­ti oop­pe­ra­lau­la­jal­ta, as­te­li kor­sun reu­nal­la miet­teis­sään. Hän oli tyy­ty­väi­nen mie­hiin­sä, jot­ka päi­väs­tä toi­seen jak­soi­vat tais­tel­la vai­keis­sa, epä­in­hi­mil­li­sis­sä olo­suh­teis­sa vi­hol­lis­ta vas­taan. Ry­hä­nen oli on­nel­li­nen sii­tä, ett­ei toi­sis­sa ryk­men­teis­sä ru­ton lail­la le­vin­nyt pel­ku­ruus, jopa osit­tai­nen sota­ri­kol­li­suus, ol­lut is­ke­nyt hei­dän mie­hiin­sä. Yk­si­kään hä­nen alai­suu­des­saan so­ti­va mies ei ol­lut lan­gen­nut sota­ri­kok­seen.

Ei tie­ten­kään. He oli­vat rau­taa.

Ry­hä­nen nau­rah­ti. Pit­käs­tä ai­kaa oli niin rau­hal­lis­ta, että oli ai­kaa an­taa kat­seen va­lua kone­ki­vää­rien ja ty­kis­tö­jen lo­mas­ta vä­hän toi­sen­lai­siin asi­oi­hin. Hä­nen har­ti­an­sa ren­tou­tui­vat ja jäyk­kä ilme suli pala pa­lal­ta lie­vään hy­myyn sitä mu­kaa, kun kat­se kier­si met­säs­sä. Hän näki ora­van hyp­pe­le­vän ok­sal­la ja va­ris­te­le­van lun­ta maa­han. Se nä­kyi il­lan hä­mys­sä vain pie­ne­nä, tus­kin ha­vait­ta­vis­sa ole­va­na otuk­se­na, joka liik­kui su­la­vas­ti ok­sal­ta toi­sel­le. Kur­rea ei näyt­tä­nyt pa­lel­ta­van, vaik­ka sen kar­va­pei­te ei ol­lut sa­teen eikä tuu­len kes­tä­vä.

Ol­la­pa yhtä kes­tä­vä, miet­ti Ry­hä­nen mie­les­sään ja kään­si kat­seen­sa ta­kai­sin sota­tan­te­reel­le. Ker­ran­kin oli het­ki, jol­loin hä­nen ei luut­nant­ti­na tar­vin­nut her­moil­la mie­his­tään tai vi­hol­li­ses­ta. Jos sul­ki sil­män­sä, pys­tyi ku­vit­te­le­maan it­sen­sä ta­kai­sin koti-Suo­men met­siin. Ko­tiin. Ihan kuin emän­tä oli­si pas­sit­ta­nut hä­net vain kuu­si­sa­vot­taan tai hir­vi­met­sään. ”Sie sen­kin ke­le­vo­ton käp­pä­nä!” vai­mo huu­tai­si. ”Sius­ta ei kyl­lä sit­ten iki­nä ole mih­kään!”

To­vin Ry­hä­nen luu­li kuu­le­van­sa Anna-Lii­san tym­pe­än, kyl­läs­ty­neen ää­neen, mut­ta ha­vah­tui sit­ten miet­teis­tään ta­ju­tes­saan, ett­ei ää­nen läh­de ol­lut­kaan hä­nen ra­kas vai­mon­sa. Ym­pä­ril­lä oli ta­pah­tu­nut jo­tain. Kuu­lui val­ta­va rä­säh­dys, pa­mah­dus, joka he­rät­ti Ry­hä­sen. Hän tart­tui no­pe­as­ti asee­seen­sa ja kar­jah­ti kuu­lu­val­la, voi­mak­kaal­la ää­nel­lä:

”Mie­het ulos! Ne tul­loo!”

Sa­maan ai­kaan toi­saal­la sota­mie­het Pi­ri­nen, Lii­ra­nen ja Vir­ta­nen löi­vät kort­tia kor­sun uu­me­nis­sa. He is­tui­vat kor­sun hät­hä­tää koo­tuil­la la­ve­reil­la ja kuun­te­li­vat, kuin­ka suu­rin osa muis­ta nuk­kui ai­na­kin nä­en­näi­sen rau­hal­li­si­na. Jos­tain kuu­lui pien­tä yni­nää, toi­saal­ta kor­via huu­maa­vaa kuor­saus­ta. Se oli koi­ran unta, herk­kää ja hel­pos­ti sär­ky­vää. Sel­lais­ta, jos­ta he­räi­si, jos rys­sä is­ki­si pääl­le.

Vir­ta­nen oli se pie­ni ja hen­non­o­loi­nen mies, jos­sa riit­ti voi­maa kuin he­vo­sel­la. Lii­ra­nen oli pe­lo­kas ja kai­kin puo­lin herk­kä kai­kel­le vä­hän­kin ää­nek­kääl­le. Koko kol­mi­kos­ta vain Pi­ri­sel­lä oli ko­ke­mus­ta tal­vi­so­das­ta, kak­si muu­ta oli­vat pääs­seet pal­ve­lus­i­kään vas­ta väli­rau­han ai­ka­na.

Mar­ko Vir­ta­nen, suo­ma­lai­sen pien­vil­je­li­jä Jo­han­nes Vir­ta­sen poi­ka, löi ässä­pa­rin pöy­tään.

”Piru vie”, kuu­lui Pi­ri­sen suus­ta.

”No jo­han ny”, päi­vit­te­li Lii­ra­nen.

”Jep, jep”, to­te­si Vir­ta­nen voi­ton­rie­mui­se­na.

Sil­loin kuu­lui hä­ly­tys. Kol­mik­ko, niin kuin muut­kin kor­sus­sa le­pää­vät so­ti­laat, hyp­pä­si­vät no­pe­as­ti pys­tyyn ja pin­kai­si­vat pää kol­man­te­na jal­ka­na ta­kai­sin maan­pin­nal­le.

”Ne tul­loo ny!” luut­nant­ti Ry­hä­nen kar­jui. ”Ne tul­loo ny oi­kein jou­kol­la!”

Sit­ten he jo kuu­li­vat­kin sen. Kone­ki­vää­rei­den ta­sais­ta, va­lit­ta­vaa pa­pa­tus­ta ja rä­kä­tys­tä. Jo­kin am­mus pa­mah­ti vain muu­ta­man kym­me­nen met­rin pää­hän heis­tä. Kuu­lui ujel­ta­va, su­si­mai­nen ul­vah­dus ja heti sen pe­rään pa­mah­dus, kun am­mus osui maa­han. Sen jäl­keen oli ihan hil­jais­ta, oli kuin täry­kal­vot oli­si­vat puh­jen­neet, niin hil­jai­nen se het­ki oli, kun­nes uusi am­mus osui vie­lä­kin lä­hem­mäs. Se tuli jo niin lä­hel­le, että len­nät­ti mies­ten pääl­le sir­pa­lei­ta, mu­taa ja lun­ta.

”Su­a­ta­na”, mie­het tois­te­li­vat. ”Ny pit­tää tais­tel­la.”

Vir­ta­nen tie­si mitä teh­dä. Hän nap­pa­si aseen­sa ja tark­kai­li ti­lan­net­ta omal­ta pai­kal­taan. Oli hä­mä­rää, mel­kein pi­me­ää, mut­ta Mar­ko tie­si sil­mien­sä tot­tu­van pi­mey­teen no­pe­as­ti. Keho mu­kau­tui no­pe­as­ti muu­tok­siin. Hän tun­si sy­dä­men ty­kyt­tä­vän ta­sai­seen, ko­vaan tem­poon­sa, kuin jo­nain ke­hos­ta ir­ral­li­se­na eli­me­nä. Se pomp­pi mie­hen rin­nas­sa yhä kiih­ty­vään tah­tiin ja pus­ki eli­mis­töön ver­ta, hap­pea ja ad­re­na­lii­nia. Se toi­mi kuin vir­kis­tä­vä pu­lah­dus tun­tu­ri­pu­ros­sa. Ad­re­na­lii­nin vai­ku­tuk­ses­ta kaik­ki mie­hen ais­tit vi­rit­täy­tyi­vät ää­rim­mil­leen, niin, että hän kuu­li ja näki kai­ken mitä ta­pah­tui.

Hän tie­si ole­van­sa vah­va. Hän oli. Hän tie­si, ett­ei kuo­li­si iki­nä.

Jo­kai­nen ääni, jon­ka Mar­ko kuu­li, tun­tui te­rä­väl­tä, ja jo­kai­nen kuva verk­ko­kal­vol­la tar­ken­tui ää­rim­mäi­syy­teen asti.

Se ei riit­tä­nyt. Hän ei näh­nyt vaa­raa, en­nen kuin se tuli pääl­le.

Pa­mah­dus tuli niin yl­lät­tä­en, niin äk­kiä, ett­ei hän osan­nut sitä odot­taa. Kra­naa­tin isku oli sen ver­ran voi­ma­kas, se tuli ihan pi­run lä­hel­le, että am­muk­sen ai­heut­ta­ma pai­ne­aal­to len­nät­ti mie­hen vas­ten kor­sun mu­tais­ta sei­nää. Yht­äk­kiä jos­tain tuli toi­nen, en­tis­tä lä­hem­mäk­si tul­lut kra­naat­ti, joka is­key­tyi suo­raan kor­suun. Koko ra­ken­nel­ma ro­mah­ti is­kun voi­mas­ta suo­raan Mar­kon pääl­le. Kaik­ki, mikä vie­lä äs­ket­täin oli ol­lut yhtä suur­ta ra­ken­nus­ta, mu­re­ni pala pa­lal­ta mie­hen har­teil­le.

”Äiti! Äiti!” Mar­ko huu­si kau­huis­saan. Hä­nen kä­des­sään ol­lut ki­vää­ri pu­to­si rä­mäh­tä­en maa­han ja pol­vet pet­ti­vät alta. Mies kaa­tui maa­han ja vai­ke­roi.

”Mie… mie kuo­len”, hän nyyh­kyt­ti. ”Miun… miun on pak­ko pääs­tä tääl­tä poies.”

Mul­taa tun­keu­tui suu­hun ja sil­miin, tun­tui kyl­mäl­tä, kos­te­al­ta. Ei ol­lut tur­vaa min­ne ha­keu­tua, ei koh­taa mis­tä ot­taa kiin­ni. To­vin hän luu­li kuo­le­van­sa sii­hen paik­kaan. Pa­niik­ki iski hä­neen kuin pa­ho­lai­nen. Se riis­ti hä­nel­tä rau­hal­li­suu­den, rau­tai­sen am­mat­ti­tai­don, ja an­toi ti­lal­le pel­koa ja kau­hua. Se pa­kot­ti hä­net va­pi­se­maan ja ho­ke­maan sa­maa mant­raa uu­del­leen ja uu­del­leen: ”Mie kuo­len. Mie kuo­len.”

Vir­ta­sen kä­det va­pi­si­vat ja suu ei ky­en­nyt muo­dos­ta­maan ha­lut­tu­ja sa­no­ja. Vain vai­voin hän pää­si to­mui­ses­ta, pi­me­äs­tä kor­sus­ta ulos. Hän hoi­per­te­li ta­kai­sin rait­tii­seen il­maan mi­ten tai­si, vä­lil­lä ot­ta­en tu­kea ro­mah­ta­nees­ta sei­näs­tä, vä­lil­lä ryö­mien.

Hä­nen pääs­sään ta­koi vain yksi aja­tus:

Vi­hol­li­sia kaik­ki­al­la. Ihan kaik­ki­al­la.

”Ju­ma­laa­re, kun ne osui­vat lä­hel­le. Oot­ko sää kun­nos­sa?” ky­se­li Pi­ri­nen, joka oli juok­su­jal­kaa saa­pu­nut ro­mah­ta­neen kor­sun luok­se. Vi­hol­li­sen har­mai­na pis­tei­nä juos­seet sota­mie­het oli­vat la­on­neet maa­han kuol­lei­na ja kone­ki­vää­rien ty­ki­tys vai­men­tu­nut ole­mat­to­miin. Jo­kai­nen hen­gis­sä py­sy­nyt mies saat­toi taas hen­gäh­tää hie­man.

”Mie… Mie oon ihan kun­nos­sa”, Vir­ta­nen än­kyt­ti ja tui­jot­ti eteen­sä höl­mö­nä, ta­ju­a­mat­ta oi­kein mi­tään. Vas­ta nyt mie­hen kat­se al­koi hah­mot­taa nä­ke­mään­sä ja kor­vat kuu­le­maan­sa. Enää ei vi­hol­li­sen am­muk­set voi­neet va­hin­goit­taa hän­tä.

Mar­ko näki edes­sään pie­nel­lä maa­kais­ta­leel­la, ei-ke­nen­kään-maal­la, ve­nä­läis­ten so­ti­lai­den ruu­mii­ta, joi­den vään­ty­neet ja­lat ja ir­vis­tyk­seen, ki­vu­li­aa­seen il­mee­seen jää­neet kas­vot sai­vat hä­net ta­ju­a­maan väis­tä­mät­tö­män to­tuu­den.

Jos joku ei oli­si tap­pa­nut hei­tä, he oli­si­vat tap­pa­neet hä­net. Noil­la ve­nä­läi­sil­lä oli ol­lut kä­des­sään hä­nen tu­le­vai­suu­ten­sa.

”Ta­poit­ko sie noi?” Mar­ko ky­syi Pi­ri­sel­tä.

”Toi­sen mää pa­mau­tin, ton tum­mem­man. Mää en ti­ä­rä, kuka ton toi­sen ampu.”

Mar­ko huo­kai­si. Hän kat­se­li het­ken to­ve­ri­aan – Pi­ri­sen va­ka­via kas­vo­ja ja jää­hi­lees­tä kiil­tä­vää par­ran­sän­keä –, kun­nes kään­si kat­seen­sa ta­kai­sin ve­nä­läis­ten so­ti­lai­den ruu­mii­siin. Jo pian mies nou­si ase­mas­taan ja kau­hoi lu­men läpi ruu­mii­den luok­se. Oli pi­run kyl­mä, mut­ta Mar­ko ei vä­lit­tä­nyt. Hän heit­ti la­pa­sen­sa han­keen ja kyy­kis­tyi en­sim­mäi­sen vas­taan tul­leen ruu­miin vie­rel­le. Hän kai­ve­li kuol­leen tas­ku­ja ja tar­kas­te­li vaat­tei­ta. Otti yh­den ta­va­ran siel­tä, toi­sen tääl­tä.

Rys­säl­tä sai ot­taa vain sen ver­ran, mitä tar­vit­si. Asei­ta, muo­na­va­ras­to­ja, ken­kiä ja la­pa­sia. Ran­ne­kel­lo­ja tai si­ka­rei­ta. Joku nap­pa­si mu­kaan­sa ko­kar­de­ja tai nat­so­ja, kuin reh­vas­tel­lak­seen että täl­lai­sen minä alas am­muin, mut­ta useim­pien mie­les­tä se oli jo lii­kaa. Se oli louk­kaa­vaa vi­hol­lis­ta koh­taan, joka kai­kes­ta huo­li­mat­ta omis­ti ai­van sa­man­lai­sen elä­män kuin he muut­kin.

Vai omis­ti­ko? Ei­vät­kö rys­sät ol­leet­kaan pelk­kiä ih­mi­sek­si pu­keu­tu­nei­ta ko­nei­ta?

Sitä he sinä il­ta­na kor­suis­saan kuu­mei­ses­ti miet­ti­vät. Mar­ko oli löy­tä­nyt pa­lel­tu­neel­ta ve­nä­läi­sel­tä lom­pa­kon täyn­nä vie­ras­maa­lais­ta ra­haa.

”Ryös­tet­ty­jä rup­lia”, to­kai­si sii­hen Pi­ri­nen.

”Ja pas­kat. Miks ryös­tää omal­ta mu­al­taan?”

”Ne rys­sät on kuu­le ah­nei­ta si­ko­ja. Ot­ta­vat pa­kol­la nai­set ja ra­han, jät­tä­vät jäl­keen­sä epä­toi­voa ja sor­toa”, vas­ta­si Lii­ra­nen hal­vek­su­en. Sii­hen ei kel­lään ol­lut vas­taan­sa­no­mis­ta, vaik­ka joka puo­lel­ta kuu­lui­kin pien­tä mu­ti­naa ja tu­hi­naa.

To­vin lom­pak­koa kai­vel­tu­aan he löy­si­vät pie­nen valo­kuva-al­bu­min, ai­van ko­koon kää­ri­tyn ja ry­tä­tyn, lom­pa­kon sivu­tas­kus­ta. Se si­säl­si erään kau­niin nai­sen, oli­si­ko pe­rä­ti tyt­tö­ys­tä­vän, ku­via niin mon­ta kap­pa­let­ta, että niis­tä oli­si riit­tä­nyt muil­le­kin.

”Pa­hus. Kau­nis flik­ka.”

”Älä­pä muu­ta vi­ser­rä.”

Her­jaa he ei­vät sii­tä nai­ses­ta heit­tä­neet, ei­vät, vaik­ka yleen­sä he pu­hui­vat nai­sis­ta rons­kis­ti ja suo­raan. Niin kuin mies nyt mie­hel­le pu­huu. Täs­tä he ei­vät us­kal­ta­neet. Myö­hem­min, sel­vit­ty­ään so­das­ta pa­rem­mil­le apa­jil­le, Mar­ko muis­te­li sitä ta­pah­tu­maa usein. Tuol­loin he oli­vat en­sim­mäi­siä ker­to­ja tun­te­neet, ett­ei tämä vi­hol­li­nen – mikä lie rys­sä – ol­lut­kaan vain eläin tai jo­kin hir­viö. Ne sota­mie­het oli­vat elä­viä, tun­te­via mie­hiä vai­moi­neen ja äi­tei­neen. Niil­lä­kin oli joku, joka odot­ti hei­tä ko­tiin elä­vä­nä, tai jos ei elä­vä­nä, niin useim­mat omai­set tah­toi­vat edes jon­kun muis­to­e­si­neen po­jas­taan tai mie­hes­tään.

Sil­mä­la­sit. Suk­ka­pa­rin.

Vaih­to­eh­to­ja oli mon­ta.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä Mar­ko näki ihan en­sim­mäis­tä ker­taa vi­hol­li­sen alle sa­dan met­rin pääs­sä. Har­voin hän niin lä­hel­lä ra­jaa edes ryö­mi. Hän oli tot­tu­nut mii­noi­hin ja kra­naat­tei­hin, lau­kauk­siin ja pom­mi­tuk­siin, mut­ta täl­lai­nen mies, sil­mäs­tä sil­mään, ilmi­e­lä­vä­nä mel­kein edes­sä, oli jo­tain ai­van uut­ta.

Ja kap­pas, se oli ai­van sa­man­lai­nen kuin Mar­ko. Nuo­ri, ket­te­rä ja var­sin kii­vaan nä­köi­nen. Se hii­vis­ke­li niin lä­hel­lä suo­ma­lais­ten ra­jaa kyy­rys­sä ja pe­lok­kaa­na, että Mar­ko us­kal­si vei­ka­ta sen ek­sy­neen ka­ve­reis­taan. Mie­hel­lä oli pääl­lään puna-ar­mei­jan nut­tu, ja kä­des­sään se pi­te­li ki­vää­riä, joka vain juu­ri ja juu­ri nä­kyi Mar­kol­le asti. Ve­nä­läi­nen oli sel­väs­ti nuo­rem­paa pol­vea, niin nuor­ta, että tus­kin edes täy­si-ikäi­nen. Mar­koa oi­kein pa­lel­si kat­sel­les­sa sitä mies­tä, poi­kaa vas­ta. Ei­hän se mi­tään ol­lut ko­ke­nut elä­mäs­sään! Ihan lap­si vas­ta! Se hen­git­ti, tun­si ja eli. Se ra­kas­ti jota­kuta jos­sain ja kai­pa­si jon­ne­kin muu­al­le.

Mar­ko nou­si pai­kal­taan vain vä­hän, jot­ta näki vi­hol­li­sen tu­le­van. Täh­täys, lii­pai­si­men pai­nal­lus ja osu­ma. Poi­ka sai luo­din suo­raan rin­ta­ke­hään­sä. Se kaa­tui maa­han kuin hi­das­te­tus­sa myk­kä­fil­mis­sä ja sät­ki sii­nä het­ken, kun­nes jal­ka­kaan ei enää lii­kah­ta­nut. Poi­ka oli kuol­lut.

Tätä het­keä Mar­ko oli si­sim­mäs­sään pe­län­nyt. Entä jos hän… juu­ri hän, ta­val­li­nen, kun­nol­li­nen mies… me­net­tää in­hi­mil­li­syy­ten­sä ja am­puu tun­te­mat­ta mi­tään? Ei tun­ne vi­haa, ei su­rua.

Mar­ko jou­tui kään­tä­mään kat­seen­sa pois nuo­ren po­jan ruu­miis­ta. Hän hen­git­te­li het­ken tal­ven kyl­mää, keuh­kois­sa asti jää­tä­väl­tä tun­tu­vaa il­maa ja kat­se­li ym­pä­ril­leen. Hän va­roi vil­kai­se­mas­ta po­jan ruu­mis­ta, vaik­ka kuva maas­sa ma­kaa­vas­ta sota­mie­hes­tä ei pois­tu­nut­kaan mie­hen verk­ko­kal­voilta. Mar­ko pu­ris­ti ki­vää­ri­ään tiu­kas­ti nyrk­kiin, niin, että rys­ty­set hoh­ti­vat val­koi­si­na muus­ta­kin kuin pel­käs­tä kyl­myy­des­tä.

Ket­kä jäi­vät poi­kaa kai­paa­maan nyt, kun hän oli kuol­lut? Kuka ker­toi­si äi­dil­le? Purs­kah­tai­si­ko äiti loh­dut­to­maan it­kuun, re­pi­si­kö lä­het­ti­rau­kan pa­la­sik­si ja ki­ro­ai­si­ko koko Neu­vos­to­lii­ton hel­ve­tin tu­liin?

Ryh­dis­täy­dy, mies! Pysy täs­sä het­kes­sä! Ko­koa it­se­si, her­ran­ju­ma­la!

Mar­ko nou­si pai­kal­taan, kä­ve­li ruu­miin luok­se pol­viin asti ylet­ty­väs­sä lumi­han­ges­sa, nap­pa­si täl­tä kai­ken ar­vok­kaan ja häi­pyi ta­kai­sin omal­le puo­lel­leen. Vas­ta kor­sun suo­jis­sa hän us­kal­si kat­sel­la tap­pa­man­sa ve­nä­läi­sen esi­nei­tä.

Ran­ne­kel­lo. Var­mas­ti va­ras­tet­tu jol­ta­kul­ta jo kuol­leel­ta suo­ma­lai­sel­ta.

Kynä.

Sak­sa­lai­nen ase.

Kar­va­vuo­ri­set huo­pik­kaat.

Mar­kos­ta oli ou­toa pi­tää pääl­lään vaat­tei­ta, joi­ta vie­lä äs­ken oli käyt­tä­nyt joku ai­van muu. Joku, joka oli­si am­pu­nut en­sin, jos oli­si näh­nyt hä­net kah­ta se­kun­tia ai­em­min.

Päi­vän tul­les­sa il­taan luut­nant­ti Ry­hä­nen käs­ki mies­ten kär­rä­tä lä­hel­le am­mu­tut ruu­miit met­si­kön suo­jiin jouk­ko­hau­toi­hin. Ry­hä­nen oli kuu­lui­sa sii­tä, ett­ei hän sal­li­nut ke­nen­kään ruu­miin vain mä­dän­tyä pak­ka­ses­sa, oli se sit­ten omaa taik­ka vie­ras­ta sort­tia.

”Ja pa­hus vie­köön, ot­ta­kee ne la­kit pois pääst. Hau­dan luo­na käyt­täy­dy­tään kun­nol”, se ko­men­te­li mie­hi­ään.

Mie­het kip­pa­si­vat ruu­miit hau­toi­hin, aset­tui­vat ri­viin vie­ri vie­reen ja nie­les­ke­li­vät kyy­ne­lei­tään. Joku vi­rit­te­li lau­lun­tyn­kää. Joku pi­te­li lak­ki­aan tiu­kas­ti vas­ten rin­taan­sa ja nä­per­si mo­lem­min kä­sin la­kin ku­lu­nut­ta pin­taa. Oli hil­jais­ta kuin kir­kos­sa. Tun­tui ihan sil­tä kuin ve­nä­läi­set­kin oli­si­vat py­säyt­tä­neet ko­neen­sa ja ki­vää­rin­sä ja an­ta­neet suo­ma­lai­sil­le het­ken rau­han. Mar­ko­kin oli rau­hoit­tu­nut ja sei­soi pai­kal­laan kat­se tiu­kas­ti suun­nat­tu­na kau­as eteen­päin. Muu­ta­ma tä­ri­se­vin sor­min huu­lil­le nos­tet­tu tu­pak­ka en­nen ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta oli teh­nyt teh­tä­vän­sä.

Pie­nen mut­ta har­taan hau­taus­se­re­mo­ni­an jäl­keen mie­het läm­mit­ti­vät sau­nan ja kii­pe­si­vät ku­kin omal­le pai­kal­leen sau­nan tuli­kuu­mal­le lau­teel­le. Jopa luut­nant­ti Ry­hä­nen as­tui alais­ten­sa jouk­koon tasa­ve­roi­se­na, arvo­mer­keis­tään rii­sut­tu­na mie­he­nä. Se he­rät­ti mie­his­sä ih­me­tys­tä ja häm­men­nys­tä; he vil­kui­li­vat toi­si­aan kul­mien alta ja yrit­ti­vät kuu­mei­ses­ti miet­tiä, mitä Ry­hä­nen eleel­lään oi­kein ai­koi. Mik­si se hei­dän kans­saan oli näin tul­lut sau­no­maan?

”Hei­tä­pä Vir­ta­nen vä­hän löy­lyä”, Ry­hä­nen huu­dah­ti Mar­kol­le, eikä Mar­kon aut­ta­nut kuin to­tel­la. Kuu­lui kiu­kaan si­hah­dus, ja kuu­ma, polt­ta­va höy­ry pa­kot­ti mie­het yhä vain kyy­rym­pään.

”Ei­kös her­ra luut­nant­ti itse os­soo kur­kot­too muu­ta­man met­rin va­sem­mal­le?” kuu­lui sau­nan toi­sel­ta kul­mal­ta.

”Mie mik­kään luut­nant­ti oo. Pelk­kä Henk­ka vaan”, Ry­hä­nen to­te­si ja näyt­ti omaa, kar­vais­ta rin­ta­ke­hään­sä, jol­ta oli rii­sut­tu jok´iki­nen nat­sa ja arvo­merk­ki. Mies is­tui hei­dän vie­rel­lään kuin kuka ta­han­sa toi­nen ja ru­pe­si ju­tus­te­le­maan ren­toon tyy­liin­sä. Al­kuun se oli mel­kein kuin mo­no­lo­gi, yk­sin­pu­he­lu, mut­ta vä­hi­tel­len yhä use­am­pi mies yh­tyi kes­kus­te­luun. Ry­hä­nen ker­toi­li omas­ta nuo­ruu­des­taan, siis sii­tä ajas­ta en­nen so­taa, ja muis­te­li, kuin­ka vie­lä 20-lu­vul­la jo­kai­sen po­jan­klo­pin unel­ma oli käy­dä edes ker­ran Hel­sin­gis­sä.

”Oot­ko sää pu­nik­ki?” ky­syi joku.

”Mitä te ny tol­la­sii meet­te ky­se­le­mä­hän? Sam­maa mu­a­ta me kaik­ki tääl ol­laan. Sama pi­ä­mi­ä­rä meil kai­kil on.”

”Noh, kä­vit­kö sää kos­kaan He­sas­sa?”

Ry­hä­nen nau­rah­ti. Oli ou­toa, että juu­ri hä­nes­tä oli tul­lut se isä­hah­mo kai­kil­le muil­le, vaikk­ei ikä­eroa sit­ten ol­lut­kaan kuin se kym­me­ni­sen vuot­ta. Nuo­rem­mat­kin oli­vat vain vii­si­tois­ta vuot­ta nuo­rem­pia.

”Mie oon asu­nu siel sen jä­lä­keen, kun euk­ko ei enää kat­tel­lu miu­ta, ja ar­mei­jas­ta­kin tul siir­to muu­al­le”, mies vas­ta­si. Vas­taus poi­ki heti in­nok­kai­ta, ute­li­ai­ta jat­ko­ky­sy­myk­siä luut­nant­ti­rau­kal­le. Joku ih­met­te­li kiu­kaan vie­rel­tä, mitä mies siel­lä oi­kein oli puu­hail­lut. ”Mil­lais­ta siel­lä on?” ky­se­li mo­ni­kin.

Ry­hä­nen ker­toi hie­nois­ta tans­si­pai­kois­ta ja uu­tuut­taan hoh­ta­vis­ta klu­beis­ta, jot­ka vä­hi­tel­len oli­vat ran­tau­tu­neet Hel­sin­kiin. Mies pu­hui ys­tä­vis­tään ja nii­den kans­sa vie­te­tyis­tä het­kis­tä. Mo­net ta­ri­nat sai­vat koko sau­nan purs­kah­ta­maan nau­ruun.

Kai­kis­ta hul­luin­ta – Ry­hä­sen mie­les­tä – oli se ker­ta, jol­loin hän ja ys­tä­vät päät­ti­vät läh­teä kat­sas­ta­maan kau­pun­gin po­pu­laa­ri­mu­sii­kin uu­sim­mat tu­lok­kaat. Tyh­min­tä ju­tus­sa oli se, ett­ei ke­nel­lä­kään ol­lut ai­ko­mus­ta mak­saa kal­lii­ta pää­sy­lip­pu­ja ja kon­sert­ti­paik­ko­ja. He vain kii­pe­si­vät ka­tol­le, siel­tä ves­saan ja la­van taak­se. Help­poa, no­pe­aa ja il­mais­ta.

”Joka iki­sel­lä klu­bil ja keik­ka­pai­kal on oma heik­ko­koh­ta­sa”, Ry­hä­nen ker­toi näin jäl­keen­päin. ”Ja mie tii­än niis­tä jok­kai­sen.”

Hän oli kuu­lem­ma nuo­rem­pa­na et­si­nyt seu­raa klu­beil­ta aina täl­lä ta­voin. ”Jos mei­dän ar­mei­ja­po­ru­kal­la oli kok­koon­tu­mi­nen la­van ees, niin sit­ten hit­to vie oli, ja mie me­nin sin­ne vaik läpi har­maan ki­ven.”

Pääs­ty­ään ves­soi­hin ja siel­tä aina keik­ka­pai­kal­le, po­ruk­ka siir­tyi seu­raa­vaan. Ei­vät he kau­aa viih­ty­neet yh­des­sä pai­kas­sa. Ar­tis­tit vaih­tui­vat pa­rem­mas­ta huo­nom­paan, am­mat­ti­lai­sis­ta ama­töö­rei­hin, aina ver­ra­ten sii­hen, min­kä ta­soi­nen klu­bi oli. Pa­ris­sa hie­nom­mas­sa pai­kas­sa ryy­syi­set, le­vot­to­mat nuo­ret ai­heut­ti­vat lie­vää epä­us­koa kans­sa­ih­mi­sis­sä. Hei­dät ajet­tiin no­pe­as­ti ulos.

Ry­hä­sen ker­to­mus päät­tyi juu­ri, kun sau­naan oli le­vin­nyt syvä, jän­nit­ty­nyt hil­jai­suus. Har­voin mie­het näin hil­jaa oli­vat, sen Mar­ko­kin huo­ma­si. Koko konk­ka­ronk­ka oli sy­ven­ty­nyt kuun­te­le­maan Ry­hä­sen ta­ri­noin­tia.

”Elä vaan sano, et sie jäit kii?” Mar­ko ky­syi het­ken pääs­tä.

”Ai mie vai? No en tie­ten­kään! En mie tur­haan oo luut­nant­ti!”

Sii­tä päi­väs­tä läh­tien Ry­hä­nen oli vain Henk­ka kai­kil­le ja kaik­ki­al­la. Tun­nel­ma kor­sus­sa ei ol­lut enää niin pai­nos­ta­va, jos her­ra luut­nant­ti sat­tui sin­ne sa­maan ai­kaan mui­den kans­sa.

Päin­vas­toin.

Ry­hä­sen haus­kat, usein rons­kit pu­heet säi­käyt­ti­vät hei­dät aluk­si, mut­ta lop­pu­en lo­puk­si niis­tä keh­key­tyi yhtä tär­keä ru­tii­ni kuin per­jan­tain vii­na­il­las­ta tai pyhä­päi­vien juh­la­ruo­kai­luis­ta.­­ Nii­den avul­la pää­si het­kek­si pois. Vii­nan hu­mal­lut­ta­va vai­ku­tus tai Ry­hä­sen täy­sin ty­pe­rät ju­tut sai­vat mie­het unoh­ta­maan sen, että seu­raa­va­na päi­vä­nä kaik­ki oli­si taas niin kuin en­nen­kin. He kä­ve­li­si­vät ase­mis­saan, am­pui­si­vat ja suo­jau­tui­si­vat kra­naa­teil­ta.

Joku kuo­li­si.

Joku sel­viy­tyi­si.

Kuin lo­put­to­ma­na ket­ju­na, jos­ta ei pää­si­si pois.