Ylioppilaan puhe - Santtu Kupiainen

Ar­voi­sa juh­la­väki: opet­ta­jat, van­hem­mat, valo­ku­vaa­jat, lä­hei­set ja kau­kai­set su­ku­lai­set sekä tie­tys­ti te nyt val­mis­tu­vat ikä­to­ve­rit. Olem­me ko­koon­tu­neet tä­nään tän­ne Sa­von­lin­nan sa­liin juh­lis­ta­maan Suo­men tuo­reim­pien yli­op­pi­lai­den syn­ty­mis­tä. Sa­mal­la olem­me ke­rään­ty­neet to­dis­ta­maan ja ih­met­te­le­mään, kuin­ka yh­den päi­vän ai­ka­na lä­hes jo­kai­nen val­ko­lak­ki käy läpi kaik­ki elä­män­kaa­ren vai­heet aina ensi­as­ke­leis­ta kuo­le­maan, jon­ka raja­mail­la suu­rin osa meis­tä tu­lee käy­mään vii­meis­tään yön pik­ku­tun­neil­la kaup­pa­to­rin gril­li­piz­ze­ri­an lat­ti­al­la.

Mui­ta­kin syi­tä täl­le, var­sin juh­lal­li­sel­le, ko­koon­tu­mi­sel­le voi kyl­lä var­mas­ti kek­siä. Lo­pul­ta­han kyse on vah­vas­ta, vuo­si­kym­me­niä van­has­ta pe­rin­tees­tä, jon­ka an­si­os­ta jo­kai­nen meis­tä saa vii­mein syyn olla huo­mi­on kes­ki­pis­tee­nä yh­den päi­vän ajan. Seu­raa­vak­si yri­tän hie­man ava­ta sitä, mikä on oma kä­si­tyk­se­ni tä­män päi­vän mer­ki­tyk­ses­tä. Ei hä­tää, teen sen mel­ko ly­hy­es­ti.

Jos­kus kuu­lee sa­not­ta­van, että “tuo­re” yli­op­pi­las on elä­män­sä si­vis­ty­neim­mil­lään. Vaik­ka ha­lu­ai­sin­kin us­koa, että yh­des­sä mui­den täs­sä sa­lis­sa is­tu­vien tuo­rei­den yli­op­pi­lai­den kans­sa olen saa­vut­ta­nut tä­män si­vis­tyk­sen hui­pun, en to­del­la­kaan usko tä­män väit­teen pi­tä­vän paik­kaan­sa. Ehkä pa­rem­pi niin, sil­lä ai­na­kaan juu­ri nyt en tun­ne olo­a­ni pal­joa sen si­vis­ty­neem­mäk­si kuin aloit­ta­es­sa­ni ly­se­ol­la vuo­den 2019 syk­syl­lä.

Enkä to­del­la­kaan väi­tä, ett­enkö oli­si mi­tään tä­män kol­men pit­kän vuo­den ai­ka­na op­pi­nut, vaan kyse on jos­tain ai­van muus­ta: var­mas­ti kaik­ki teis­tä nyt val­mis­tu­vis­ta on edes jo­tain op­pi­nut, ha­lu­si tai. Kyse on ni­mit­täin ih­mis­luon­tees­ta, joka ei anna ko­kea tyy­ty­väi­syy­den tun­net­ta kuin vain ly­hy­en het­ken. Val­ko­la­kin ha­ke­mi­nen suo­ma­lai­ses­ta kir­ja­kau­pas­ta oli juu­ri tämä het­ki, jota seu­ra­si vä­li­tön “täs­sä­kö tämä nyt oli”. Vä­lit­tö­mäs­ti mie­les­tä pyyh­kiy­tyi se tosi­asia, mi­ten vii­mei­sen kol­men vuo­den ajan jo­kai­nen meis­tä on enem­män (tai vä­hem­män) näh­nyt vai­vaa tä­män päi­vän eteen.

Itse la­kin saa­vut­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan ole se, mik­si si­nun tu­li­si tä­nään olla it­ses­tä­si yl­peä. Myös­kään lu­ki­os­ta val­mis­tu­mi­nen edes huip­pu­pa­pe­reil­la ei tee si­nus­ta lo­pul­ta mui­ta pa­rem­paa yk­si­löä, jo­ten unoh­de­taan se­kin nyt het­kek­si. To­del­li­nen yl­pey­den­aihe on ni­mit­täin se, mi­ten jo­kai­nen tuo­ta lak­kia tä­nään pi­tä­vis­tä on to­dis­te­tus­ti teh­nyt jo­tain it­sen­sä eteen ja saa­vut­ta­nut sil­lä tä­män kun­ni­an tul­la kut­su­tuk­si yli­op­pi­laak­si. Ku­kaan ei vie sitä tosi­a­si­aa meil­tä pois.

Ei edes huo­mis­aa­mu­na ko­et­tu ka­tu­mus tai sil­män­rä­päyk­ses­sä tyh­jen­ty­neen pank­ki­ti­lin lau­kai­se­ma ole­mas­sa­olon krii­si.